Kun tulin tänään kotiin, se ei tullut ovelle vastaan. Yleensä se aina tulee, mutta en kuitenkaan aivan heti alkanut etsiä sitä. Kun sitä ei näkynyt vielä hetken eikä kahdenkaan kuluttua, aloin huhuilla. Ei merkkiäkään.

Kävin läpi tavallisimmat paikat, joissa se viettää aikaansa. Se ei ollut makuuhuoneessa pienen vaatekaapin päällä. Se ei ollut keittiön kaapin päällä. Se ei ollut olohuoneen sohvalla eikä ikkunalaudalla eikä edes raapimapuun tunnelissa.

Seuraavaksi tutkin vähemmän todennäköiset paikat, mutta se ei ollut ainakaan sohvan takana. Hetken jo luulin kuulleeni jotakin sängyn alta, mutta ei se kuitenkaan ollut sielläkään.

Avasin ikkunan, mikä on yleensä takuuvarma houkutin, mutta tällä kertaa kikka ei toiminut.

Sitten minun piti jo siirtyä vaikeampiin paikkoihin, kuten makuuhuoneen suureen vaatekaappiin. Tarkastin kaapin hylly hyllyltä siltä varalta, että se olisi päässyt kaappiin, kun Sakari on hakenut vaatteitaan. Ei se ollut paitojen välissä.

Pian jouduin jo soittamaan Sakarille ja kysymään, missä Sanni oli, kun hän lähti kotoa. “Vaatekaapin päällä. Ei, odota, keittiössä syömässä sittenkin.”

No siitä tiedosta ei ollut apua. Oli koluttava ihan joka paikka.

Siellä se sitten oli, pienessä vaatekaapissa, kerällä alimmalla hyllyllä. Katseli sen näköisenä, että hei vaan, turhaan huolehdit – mukavastihan aika meni täälläkin.

En todellakaan tiedä, miten se sinne pääsi, koska kaappia ei ole avattu koko päivänä ja oven edessä oli käsityöpussi. Ovet olivat tiukasti kiinni.

Hyvä, että löytyi.

Istuin koneella kun Sanni ampaisi keittiöstä rakettina pakoon. Piti ihan mennä katsomaan mitä tapahtui. Joku oli tullut keittiön ikkunan alla olevalle mattoparvekkeelle puristelemaan mattoja ja onnistui yllättämään Sannin täysin. Sanni rynni suoraan sängyn alle kyhjöttämään tämän pelottavan ja oudon tapahtuman johdosta.

Kun Sanni vihdoin uskalsi keittiöön takaisin, tuli siivousintoilija uuden maton kanssa ja Sanni ampaisi taas piiloon. Nyt Sanni istuu keittiön ovensuussa ja katselee ikkunalle päin – joko uskaltaisin mennä takaisin syömään?

VR löi taas ällikällä.

Kissan kanssa on tullut istuttua monta monituista kertaa junassa. Eräällä kerralla, kun lemmikkivaunu oli melkein tyhjä, levitin Sannin pyyhkeen vieressäni olevalle istuimelle ja kissa meni pyyhkeelle makoilemaan. Ja tunnustan, ei ollut ensimmäinen kerta.

Pian konduktööri tuli tarkistamaan liput. Mies totesi, että hänen puolestaan kissa saa olla paikallaan – varsinkin, kun penkin suojana on pyyhe… mutta..! Kuulemma, jos tarkastaja tulee, omalla penkillä makaavasta kissasta pitää maksaa ihmisen hinta. Siis täh? Lähes tyhjässä vaunussa pitäisi istua kuin sillit purkissa?

Uudelleen äimistyin, kun konduktööri vielä selitteli pahoitellen, että tällaiseen päätökseen on tultu, koska Etelä-Suomessa käyttäydytään kuten käyttäydytään. Mitä hyvänen aika siellä tapahtuu?

Vaihdoin nukkumaan vaatekaapin puolelle sänkyä ja Sanni huomasi tilaisuutensa tulleen. Ensimmäisenä aamuna – sunnuntaina kello 06:25 – Sanni hyppäsi kaapin päältä mahalleni eikä lattialle kuin normaalisti. Tänä aamuna Sanni hyppäsi uudelleen sänkyyn, mutta ei osunut kun nukuin sopivasti kyljelläni. Tässä mietin uskallanko ummistaa silmäni ja valmistautua aamuiseen hyökkäykseen.